Kirjoitan tätä kuumeessa ja sairaana, mutta kuumeisuus sopiikin kuvaan, kun kyseessä on Giacomo Girolamo Casanova. Paremmin hänet tunnetaan pelkkänä Casanovana.

Kirjoittamisen pakko on minulla kova, kun en voi levätä edes silloin kuin pitäisi. Ja Casanovasta minut innoitti kirjoittamaan Hannu Mäkelän Casanovasta kirjoittama kirja Casanova. Kirja on mielenkiintoinen sekoitus elämäkertaa ja kirjoittajan omaa pohdiskelua.

Meille Casanova merkitsee tänä päivänä kroonista naistenmiestä, siitä ovat pitäneet huolta lukuisat samasta kaavasta tehdyt elokuvat ja kirjat Casanovasta. Mäkelän kirjan perusteella harvassa näistä on ollut totuuden häivää poislukien Fellinin Casanova.

Naistenmies Casanova olikin, mutta hän oli myös itseoppinut tiedemies/kirjailija että tee-se-itse aatelinen. Ehkä oikeakin, sillä Casanovan isän alkuperästä ei ollut varmaa tietoa. Casanova kasvoikin paljolti omillaan, sillä näyttelijä-äiti jätti hänet hyvissä ajoin Casanovalle niin rakkaaseen Venetsiaan. Tuosta kaupungista hänet karkoitettiin monta kertaa, mutta aina hän halusi palata takaisin.

Hiuskarvan varassa oli, ettei Casanovasta olisi jälkipolvet kuulleet mitään, sillä Casanovan muistelmat olivat jäädä loppujen lopuksi julkaisematta. Mutta sattumastahan elämä on usein kiinni. Vaikkakin miltei 4000-sivuisen elämänkertakirjan oli miltei mahdotonta olla löytymättä.

Salaisissa ajatuksissaan emasipoitunut nykymieskin kadehtii Casanovan elämää, tuota menneiden aikojen James Bondia. Casanovan elämästä ei seikkailuja puuttunut ympäri Eurooppaa,  seikkailuja mies kunnon tarinankertojana väritti vielä lisää.

Itseään 1700-luvulla elänyt Casanova kutsui libertaaliksi. Eli hän ei koskaan halunnut sitoutua yhteen kumppaniin. Eikä sitoutunut, hän halusi pysyä vapaana. Aikaansa edellä tuo Casanova.

Casanova itse väitti rakastaneensa ja kunnioittaneensa kaikkia naisiaan, mutta jokainen voi tietenkin tehdä omat johtopäätöksensä asiasta. Ainakin Casanovan seikkailut 15-vuotiaiden tyttösten kanssa tulkittaisiin tänä päivänä jo pedofiliaksi.

Casanovat sinänsä eivät ole minnekään kadonneet, nimet ovat nyt auervaaroja ja kreivilindgrenejä. Lähes jokainen tietää jonkun patologisen naisten miehen, jonka suosiota naismaailmassa ihmetellään laajalti. Heistä ei oikein tiedä, pitäisikö heitä ihailla vai sääliä, sillä jotainhan he hakenevat tai pakenevat naisseikkailuillaan.

Casanova itse ei tietoisesti halunnut hyötyä rahallisesti naisistaan, vaikkakin kirja todistaa muuta. Mesenaattinsa hän kyllä lypsi aina kuiviksi. Peliongelmainen kun oli ja hänellä oli kallis maku. Ehkä siksi, että syntyi köyhänä.

Mutta ei se Casanovankaan loppu kaunis ollut. Mies sai eläkeviran kirjastonhoitajana, vaikka hänen varsinainen virkansa oli toimia eräänlaisena pellenä hyväntekijälleen. Loppujen lopuksi Casanova kuoli kuitenkin vanhana, ironista kyllä hän kuoli eturauhasvaivoihin.

Kohtuuttomuus vienee yhä vieläkin tuhoon. Aika on enemmän tai vähemmän meille kaunis. Antelias että ankara.

Melkein jokainen meistä aktiivinetinkäyttäjistä selailee vähintään yhtä verkkolehteä päivässä. Se ei ole tänä päivänä edes vaikeaa, uutiskirjeitä saa tilattua sähköpostiin, facebookista ja twitteristä puhumattakaan.

Eli uutisista ei tule pulaa, mutta uutisten omaperäisyydestä kyllä. Vieläkin on vallalla käsitys, että verkkolehtiin pitäisi tulla koko ajan uutta uutista, niinpä niitä käydään nappaamassa vaikka kilpailijan sivuilta.

Itse käyn päivittäin useammankin lehden/median sivuilla. Iltapäivälehdet Ilta-Sanomat ja Iltalehti ovat verkkolehdistä varmaankin suosituimmat ja niiden pariin itsekin päivittäin hakeudun. Niiden ulkoasuun on jo niin tottunut, ettei niiltä uudistumista kaipaakaan, enkä edes muista koska ne olisivat uudistuneet. Netissä uudistumisesta on toisaalta tullut jo itseisarvo.

Kumpaakin nettilehteä vaivaa verkkolehtien perusongelma. Sivuilla on kaikki maailman mahdollinen ja mainoksia. Mainokset ovat varsinkin hitaimmilla koneilla raivostuttavia. Uusi villitys on laittaa mainos sivun ylälaitaan, jolloin sitä on pakko katsoa. Nämä lehdet elävät kuitenkin hetkessä ja iltapäivien nettilehdissä suuret uutiset ovat useimmiten nopeammin kuin viranomaiset itse ehtivät tiedottaa.

Hesarin sivut ovat jo huomattavasti helpommin hallittavissa kuin iltapäivälehtien. Miinuksena on yhä se, että edes paperilehden tilaajat eivät saa lukea kaikkia uutisia netistä ilmaiseksi. Hesarin sivuilla löytyy toisaalta kelpo kolumnisteja, jotka pelastavat paljon. Mainoksia piisaa Hesarinkin sivuilla, mutta valkoinen yleisilme rauhoittaa nettisurffaajaa.

Vartin sivut ovatkin jo huomattavasti paikallisemmat kuin edellä mainittujen. Vartin pariin hakeutuu silloin, kun haluaa tietää, että miten siinä onnettomuudessa lähellä kotia kävikään. Vartti myös hyödyntää lukijoitaan muunakin kuin juttuvinkkien antajina. Itsekin olen jokusen kuvan ja jutun pätkän Vartin sivuille lisännyt. Vartin sivuilta on helppo nopeasti katsastaa uusimmat uutiset. Vartin juttujen rss-syöteitä en ole saanut muuten toimimaan (blogiini).

Uusi Suomi on taas aito verkkolehti. Eli siitä ei ilmesty lainkaan paperiversiota. Siksi ehkä hieman ihmetteleekin sivuston staattista ilmettä, mutta toisaalta se on hyvä. Mainokset eivät vie kaikkea huomiota ja ilmeisesti Uusi Suomi luottaa uutisten kiinnostavuuteen. Hesarin tapaan myös Uuden Suomen yleisilme on vaaleahko. 

Suomen Kuvalehti uusi hiljattain nettisivunsa. Oli aikakin, sillä edelliset sivut olivat auttamattomasti vanhentuneet. Vaalea sivupohja on päivän väri, sillä siihen kuvalehtikin on päätynyt. Kuvalehden erikoisuus on uutiskuvavirta maailmalta. Vastaavaa eivät muut verkkolehdet tarjoa. Kuva kertookin enemmän kuin samat sanat. Lukijakommentit nostetaan näyttävästi esiin sivuilla, mutta toisaalta sivut ovat sen takia hieman sekavat.

Kokonaisuutena nettilehdet toimivat Suomessa aika samalta pohjalta. Löytyy keskustelupalstaa, juttuja voi kommentoida. Valtaosa nettilehdistä toimii myös facebookissa ja twitterissä. Facebookiin kaipaisi ehkä omia uutisia  enemmän, eikä vain verkkolehden juttujen siirtoa facebookiin. Mikä on sitten verkkolehtien seuraava kehitysaskel, en osaa sanoa. Maksullisuudella uhkaillaan, mutta se taitaisi kyllä tietää verkkolehtien loppua. Tai sitten verkkolehtien täytyisi tarjota ainakin jotain ihmeellistä uutta.

-----------------------------

Tällä viikolla on jaksettu kohkata eduskunnan dramaattisista tapahtumista. Puhemies Sauli Niinistöä kun näpäytettiin puhemiesvaaleissa. Eduskunta tuntuu olevan kuin kurittomien lasten luokka, sillä Niinistön jyrähdettyä valtaosa vakuutteli uskollisuuttaan. En ymmärrä, miksi Niinistö ei saisi puuttua eduskunnan holtittomaan rahan käyttöön. Samaahan eduskunta vaatii miltei konkurssikypsiltä kunniltakin. En ole itsekään Niinistön persoonan fani, mutta joskus jonkun täytyy vain johtaa, muuten asioista ei tule yhtään mitään.

-----------------------------

Surullisen hahmon ritari Mika Myllylä puolestaan tunnusti käyttäneensä kasvuhormonia. Enemmän toivoisin 90-luvun norjalaisen "hiihtoihmeen" romuttamista.

-------------------

Tämä Lady Gagan biisi on piinannut sieluani herkeämättömästi. Jospa se katoaisi, kun laitan vahingon kiertämään.

Kuva: invictusthemovie.com

Sen lisäksi, että urheilu on parasta materiaalia elokuviin, se voi oikeasti yhdistää kansoja. Urheilu tuo iloa ja valoa surkeaan aikaan. Muistammehan jääkiekon maailmanmestaruutemme vuodelta 1995.

Näin tahtoo sanoa myös Clint Eastwoodin erinomainen elokuva Invictus. En muista koska olisin viimeksi nähnyt elokuvaa, joka tarjoaisi toivoa sorron ja alistamisen sekä kaiken muun tuskan maailmassa. Jos tästä elokuvasta ei tule ajan myötä klassikkoa, niin ei sitten mistään.

Elokuva kertoo Etelä-Afrikan rugbymaajoukkueen tiestä voittoon vuonna 1995 järjestetyssä maailmanmestaruuskisoissa. Altavastaaja joukkuen selvisi voittoon, aivan kuten Suomen jääkiekkomaajoukkue samana vuonna.

Mutta oikeastaan elokuva kertoo jaetun kansan tiestä yhteiselle polulle. Ennen kisoja rugby oli valkoisen Etelä-Afrikan symboli, mutta kisojen aikana polut yhdistyivät ainakin hetkeksi.

Elokuva tahtoo sanoa, että tämän jaetun kansan ihmeen takana oli Nelson Mandela ja rugby-maajoukkueen kapteeni Francois Pienaar. Nämä kaksi miestä kun uskoivat anteeksiantoon.

Invictus on Mandelaa näytelleen Morgan Freemanin elokuva. Mies jopa puhui kuin Mandela. Mies oli Mandela enemmän kuin Mandela itse. Pienaaria näytellyt Matt Damon ei ollut epäuskottava hänkään ja hänen roolityönsä arvo noussee ajan kuluessa.

Kriitikeissä elokuvaa on moitittu liiasta puhtoisuudesta, mutta elokuvan voima piilee juuri siinä. Elokuvia maailman kurjuudesta, joka yhä pahemmaksi muuttuu riittää. Aika alkaa olla kypsä idealistisille elokuville. Onneksi.

Maailmassa ei enää ole Etelä-Afrikan kaltaista avointa rotusortoa ja jaottelua, mutta jakaantunut maailma on yhä. Jakaantunut on myös Suomi, rikkaisiin ja köyhiin. Kuka kertoisi meille toivosta?

Elokuvan nettisivuille.

-----------------------------------------------------

Mandela siteerasi elokuvassa usein William Ernest Henleyn runoa Invictus, johon elokuvan nimikin perustuu. Tämän runon voimalla hän selviytyi vuosikymmenien vankeudesta ja tästä runosta meillä kaikilla on opittavaa. Valitettavasti en löytänyt suomennosta.

Mandela itse on suurin elävä ihminen.

----------------------------------------------------

Out of the night that covers me,
Black as the Pit from pole to pole,
I thank whatever gods may be
For my unconquerable soul.

In the fell clutch of circumstance
I have not winced nor cried aloud.
Under the bludgeonings of chance
My head is bloody, but unbowed.

Beyond this place of wrath and tears
Looms but the Horror of the shade,
And yet the menace of the years
Finds, and shall find, me unafraid.

It matters not how strait the gate,
How charged with punishments the scroll.
I am the master of my fate:
I am the captain of my soul.

Lähde: poemhunter.com

Ei ole uusi asia, että valtaosa nuoremmasta väestöstämme haluaa olla tähtiä, mutta yllätys on, että ihmiset kuvittelevat olevansa tähtiä, ennen kuin ovat tähtiä.

X-Factor -laulukilpailuun, joka sinänsä ei ole kaksinen, tuli viime jaksossa yksi nuori tyttö oman tuottajansa kanssa. Ihmettelen kyllä miksi, sillä luulisi, ettei tuottajan omaavan ihmisen tarvitsisi enää lähteä kykyjenetsintäkilpailuun todistamaan erinomaisuuttaan. Hänethän on jo löydetty.

En jaksa ymmärtää, miten joidenkin mielestä suomalaisen julkkiksen elämä on niin hohdokasta. Kovalla työllä täällä on julkkiksenkin leipänsä ansaittava lukuun ottamatta niitä harvaa lehtijutuilla elävää, jotka tietävät itsekin elämänsä kumisevan tyhjyyttään.

Esillä olon vimma on suuri pienestä pitäen. Työni puolesta käyn kouluissa tekemässä juttuja ja lapset/nuoret eivät todellakaan pujahda karkuun sermin taakse, niin kuin omassa lapsuudessani. On hyvä, että suomalainen esilläolon ja ennen kaikkea virheiden tekemisen pelko jää unholaan, mutta nyt taidamme elää toisessa todellisuudessa, jossa esillä olo on kaiken mittari, jopa olemassaolon. Kaikki tuntuvat tietävän, ettei televisioon pääsy ole enää mahdoton tehtävä niin kuin ennen vanhaan. Mitään väliä ei ole sillä, miten tuo tapahtuu.

Kykykilpailuista käy ilmi myös se, että ihmisten on kovin vaikeaa kestää torjuntaa haaveittensa edessä nykypäivänä. Mitään palautetta ei uskota, omiin kykyihin uskotaan sumeilematta. Todellisuudessa lahjakaskaan taiteilija ei pärjää ilman "kurinpalautusta" todellisuuteen. Itse olen tullut torjutuksi haaveineni niin monta kertaa, että pientäkin kiitosta ja edistystä osaa arvostaa.

Lauluja naisilta:

Joskus 90-luvun puolessavälissä olin suuri alternative-musiikin fani (mihinköhän se termi on muuten hävinnyt?). Tämä Hole-yhtyeen biisi jäi mieleen ja kuulin sen eräänä päivänä uudestaan radiosta. Eikä ole huonompi biisi. Nykyisin bändin laulaja Courtney Love hoitaa lähinnä valtakunnan sekoilijan virkaa, vaikka aloitteli lupaavasti näyttelijänkin uraa.

Marianne Faithfull -fani olen ollut aina.

Kansa ei äänestä vaaleissa, mutta euroviisukarsinnoissa ikävä kyllä äänestää. Ja kun kansa äänestää, se äänestää useimmiten väärin.

Sellainen olo jäi muuten hyvätunnelmaisen euroviisukarsinnan jälkeen eilen. Sinänsä taso oli parempi kuin vuosiin, missään vaiheessa ei tullut totaalista väsymystä.

Parhain esitys oli ehdottomasti tämä esitys eli Heli Kajo mukavan 60-luvun ranskalaissävytteisyydellään.  Tämähän on melkein kuin omasta nuoruudesta tuo laulun mies.

Eläkeläiset oli vaisu, vitsi on auttamattomasti vanhentunut. Tango-Amadeus oli aivan väärässä kilpailussa, eikä näyttänyt edes itse uskovansa laulamaansa Anastacia-kappaleeseen. Maria Lundin esitys ei missään vaiheessa koskettanut vaan hän lauloi esityksensä läpi.

Ei voittajaduo Kuunkuiskaajat huono ollut, mutta ei biisi mitään uutta tarjonnut, kulunutta mustalaisromantiikkaa korkeintaan. Hyvä jos Euroviisukarsinnoista mennään silä läpi.

Ja vielä Yle-hyvä. Miksi tuotte sen puolivillaisesti ja tunteettomasti laulavan Mikko Leppilammen jokaiseen kansanjuhlaanne? Se on ehkä hyvä näyttelijä, mutta tulkitsija se ei ainakaan ole. Bigband-orkesterin kanssa ei heikompi laulaja pärjää.

Kummastusta herätti myös Marco Bjurströmin ilmestyminen tuomaroimaan ennen ratkaisevaa finaalikolmikon äänestystä.

Viime aikoina ei ole voinut lehtiä lukiessaan välttyä toinen toistaan seuraavista katoamisjutuista. Useimmiten mediakynnyksen ylittänyt katoaja on nuori ja nainen. Vieläkin varmemmin katoaja saa julkisuutta, jos on kaunis. Eniten julkisuutta saaneet katoamiset päättyvät ikävästi. Nuori nainen löytyy kuolleena.

En ole täysin varma, että katoamiset olisivat radikaalisti viime aikoina lisääntyneet. Julkisuus on suurempaa. Läheiset soittavat lehtiin nopeammin kuin poliisille. Ainaisen saavutettavuuden aikana jo päivän katve kiinnisaannissa aiheuttaa katoamisilmoituksen.  Jokainen kuollut nuori on liikaa, mutta haluaisin tietää tilastoista, kuka on tyypillisin katoaja.

Keski-ikäistä, hieman hämärän menneisyyden omaavaa miestä etsitään korkeintaan Poliisi-tv:ssä. Huolestuneita omaisia ei löydy heiltä lehtien palstoille kertomaan surustaan. Korkeintaan vanha äiti odottaa saavansa edes haudata tuhlaajapoikansa.

Joskus olen ajatellut, jos itse katoaisin, etsittäisiinkö minua lehtien palstoilla? Mitä todennäköisemmin en elävänä palaisi, sillä en koskaan voisi jättää läheisiäni epätietoisuuteen vain katoamalla tupakanhakureissulla kioskilta.

Katoamiset kiinnostavat jokatapauksessa ihmisiä. Tuskin niistä muuten kirjoitettaisiin niin paljon kuin kirjoitetaan. Katoaminen on kuolemaa vailla varmuutta kuolemasta.

------------------------------------

Kun sotaveteraaneista ja lotistakin on puserrettu kaikki irti, olen huomannut siirtymisen muihin sodassa kärsineisiin. Jopa saksalaisten matkaan Lapista lähteneet sotamorsiamet kelpaavat dokumenttien ja lehtijuttujen aiheeksi. Myös sotaorvot on kaivettu esiin, vaikka he eivät sota-ajasta mitään muistaisi. On hyvä, että vaietuista asioista puhutaan, mutta koska sota loppuu Suomessa? Rauhansopimukseen se ei todellakaan loppunut. Sota jatkuu Suomessa senkin jälkeen kuin viimeinen sodan kokenut on kuollut.

-----------------------------------

Tarja Halonen puolestaan ehdotti siviilipalveluksen ja varusmiespalveluksen alkuvaiheiden yhdistämistä. Kröh, miten hän sen tekisi... eikö siviilipalvelus luotu vaihtoehdoksi varusmiespalvelukselle?

Suomalainen yhteiskunta alkaa väistämättä lähetä loppuaan. Lapin Kansa uutisoi, että erääseen työpaikkaan oli jo maksettava päästäkseen työhaastatteluun. Työnvälittäjäfirma olisi pyytänyt työnhakijalta 300 euroa psykogisesta profiloinnista.

Menneet ovat ne ajat, kun työnantajat itse halusivat testata työntekijänsä. Jos itse omistaisin firman, en kyllä ikinä ulkoistaisi työnhakua. Kyllä haluaisin ihan itse valita työntekijäni. Nykypäivänä ei härskiydellä ole rajoja, mitä tahansa voi myydä, kun vain riittää itseluottamusta. Pitäisi kai itsekin opetella tuo taito.

Mutta enemmän tai vähemmän epätoivoisia ihmisiä rahastetaan muutenkin surutta. Yliopistoon on vaikea päästä suosituimpiin tiedekuntiin ilman preppauskursseja. Tämä pitänee vähemmän lahjakkaat köyhien kakarat pois "rahatiedekunnista". Samoin pitää kaikesta muustakin maksaa. Oikeastaan mikään muu kuin kirjojen lainaaminen kirjastoista ei ole enää ilmaista. Rahastus on sumeilematonta, varsinkin silloin kuin kyse on ihmisten unelmista ja elämässä eteenpäin menosta.

Meidän, joita ei headhuntata työpaikkoihin, on piakkoin hakeuduttava työnhakuvalmennuskursseille. Eli kuinka annan itsestäni edullisen kuvan ja valehtelen parhaiten. Ja se on toden totta annettavakin, sillä työhaastatteluihinkin on vaikea päästä, vaikka olisi jo uraa takana. Puhumattakaan vasta työelämään tulijoilla, kuten opiskeijoilla. Työvoimatoimiston nöyryytyskursseista pitkäaikaistyöttömille ei kannata edes puhua. Ne sentään ovat ilmaisia korvausta vastaan. Eivät tosin veronmaksajille, kuten olemme saaneet TE-keskusten holtitonta rahan käyttöä seurata.

Vanha vinkki, ole vain oma itsesi, ei taitaisi voida enää olla kauempana todellisuudesta kun haetaan töitä. Tai voithan tietysti olla, mutta valmistaudu kuulemaan, että et ole sellainen tyyppi, jota me etsimme.

Odotan sitä päivää, kun palkansaaja maksaa jo työnteostaan. En ylläty enää mistään. Työntekijöitä kun voi laskusuhdanteessa kohdella enemmän tai vähemmän kuin jalkarättiä. En jaksa uskoa, että meno muuttuu noususuhdanteessakaan.

Toinen mielenkiintoinen uutinen tuli Keskisuomalaisesta. Nyt on nimittäin perustettu vain naisille tarkoitettu autokoulu. No, yrityksillä on tietty oikeus valkita asiakkaansa, mutta tuonhan voisi käsittää melkein syrjinnäksi miehiä kohtaan. Mutta ymmärrän hyvin, veikkaan, että moni arempi mieskin ilmoittautuisi tuonne naisten autokouluun. Ei kaikki miehet ole rasvanhajuisia autonrassaajia ja itse itsevarmuuksia liikenteessä. Paitsi tietenkin kortin saatuaan.

------------------------

Kävin ottamassa minäkin sikainfluenssarokotuksen. Vielä ei ole kuume noussut tai taju lähtenyt, vaikka rokotuksen vaarallisuudesta pahimman hysterian aikana nettikeskusteluissa varoiteltiinkin.

Tuttu hammaslääkäri oli joutunut maistamaan omaa lääkettään. Hän oli joutunut itse hampaan poistoon, joka ei sujunut suunnitelmien mukaan. Asia on tietysti valitettava, mutta keskustelu siirtyi nopeasti hammaslääkärin kokemuksiin, millä keinoin ihmiset "hoitavat" itseään.

Oman kehon ollessa kyseessä ihmisen mielikuvitus on rajoja vailla, vaikka toista kehoa emme vielä elinaikanamme saa. Hammaslääkärin vastaanotoille osa kansalaisista hakeutuu vasta, kun peli hampaiden pelastamiseksi on menetetty. Se Aku Ankan klassikko sarjis hampaan poistosta oven avulla on joillekin arkipäivää.

Hampaita paikataan mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla, eivät tongitkaan vieraita ole hampaiden omahoidossa. Jopa happoa on hampaan koloon tungettu.

Ennen tuon vielä ymmärsi, kun hammashoito maksoi tolkuttomasti suurimmalle osalle kansalaisista. Nyt pinnaa kiristävät tietysti julkisen hammashoidon jonot. Hampaat on hoidettavissa kuntoon useimmiten vähintään tekohampailla, mutta muuten onkin vaikeampaa.

Omia kokemuksiani. Paljon ylistetty yksityinen terveydenhuolto toimii minusta aika rahastusperiaatteella.

Kun kävin valittamassa vatsaani, koko tutkimus oli ohi 10 minuutissa ja veloitus 50 euroa, vaikka en saanut itselleni varatusta ajasta kuin murto-osan. Oliko lääkärillä sitten kiire toiseen praktiikkaan, en tiedä.  Aikaa olin varannut lääkärille 40 minuuttia, koska ajattelin, että spesialisti haluaa tutkia minut todennäköisesti kunnolla.

Mistään tähystyksen varaamisesta mahaa varten ei ollut puhettakaan ja lopuksi lääkäri jutusteli minulle säästä. Yritin selittää, että edellisestä tähystyksestä on aikaa kauan ja ongelmat pahentuneet. Ymmärsin poistua, sillä miten minä vähäpätöinen voisin kiistää spesialistin mielipiteen. Ymmärrän toki, ettei ihmisiä aina halutessaan haluamiinsa tutkimuksiin voi lähettää, mutta silti olo jäi hämmentyneeksi.

Jään odottelemaan ambulanssikyytiä, sillä se lienee ainoa keino päästä nykypäivänä asiallisesti hoitoon ja tutkimuksiin. Turhaan en ole omasta mielestäni koskaan lääkärille hakeutunut. Enkä taida enää hakeutuakaan. Jos joskus löydän lääkärin, joka ottaa minut vakavasti, pidän hänestä loppuun asti kiinni, sillä sellainen lääkäri olisi painonsa arvoinen kultaa.

Samanlainen olo minulle on tullut työterveyshuollossa sinne hakeutuessani, se on sentään periaatteessa ilmaista, vaikka apua ei saisikaan. Sielläkin kyllä jutustellaan mukavia, mutta kun selittää uniongelmiensa johtuvan yöllisestä heräilystä, kirjoitetaan nukahtamislääkkeitä. Ja mikä olikaan ongelma? Tragikoomiseksi tämän kaiken tekee, että olen vielä sosiaali- ja terveysvirastossa töissä.

Kokemuksieni pohjalta ymmärrän itsensä "omahoitajia". Niinhän sitä nykyisin yllytetäänkin ottamaan vastuuta itsestään ja terveydestään  ja jos muut eivät sitä ota, niin ei kai sitä ole vaihtoehtoakaan. Kokeilematta on jäänyt enää hoitoturismi.

---------------------------

En haluaisi kuulostaa itserakkaalta, mutta olin tyytyväinen kuullessani, että Vantaan kirjastoihin oli tilattu vain Heli Laaksosen runokirjoja enemmän kuin omaani. Tiedän kyllä, että saattaa osin johtua siitä, että minut tunnetaan Vantaalla päivätyöni ansiosta. En ymmärrä, miksi minun on mahdotonta olla tyytyväinen mihinkään, kun ihmiset ovat onnitelleet, heti ensimmäisenä olen sanomassa, että kyseessähän on vain omakustanne. Ehkä sitä on niin hyvin opetettu, että oikea kirjailija on vasta, kun on saanut itselleen kustantajan.

Tv-ohjelmista. Laulukilpailu ei X-factor ei vaikuttanut ensimmäisen jakson jälkeen lupaavalta. Ohjelmasta yli puolet meni tuomareiden esittelyyn ja vakuutteluun, miten X-factor eroaa esim. Idolsista. Ja mitä ihmettä Linda Lampenius tekee laulukilpailun tuomarina?

Mukavin tv-uutuus on ehdottamasti Jimin Kenraali Pancho ja pojat Pohjoiskalotilla. Pancho-chihuahua on ehdoton suosikkini.