- Ihminen on alkujansa kala, valisti alikersantti Lahtinen Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Hietasta. Evoluution rajoja rikkoen hän olikin oikeassa. Mutta emme me niin kaukana ns. kassilohista ole. Meistä on kasvatettu/syötetty laiskanpulskeita ja pulleita. Me syömme kuten kassilohet yksinkertaista ja nopeasti lihottavaa ravintoa. Ja sitten meitä moititaan siitä. Mokomat tahdottomat. Meitä pyydetään elämään toisin tavoin kuin ne eväät ja todellisuus, mikä meille annetaan.

Teollista ruokaa pidettiin kauan sitten perheenäidin pelastuksena, mutta nyt teollinen valmisruoka on tupakka- ja kalja- ja karkkitehtaiden kaltainen inhoke. Silti valmisruokaa tai teollisesti kasvatettuja eläimiä syödään. Moni sanoo mielellään kokkaavansa alkuperäisaineista, mutta moniko sitä sitten tekee todellisuudessa onkin eri asia. Ohjeita kotikokeille ei näinä päivinä puutu, kun kaikkialla on reseptejä.

Monet valittelevat kiirettä syyksi, että ostaa valmisruokaa. Mutta mihin se aika menee, mikä ruoanlaitosta nipistetään. Televisionkatseluun? Mutta mautonta valmisruoka on, sitä ei kukaan kiistä. Suolaa ja muita lisäkkeitä laitetaan sen takia, jotta joko mauton ruoka maistuisi tai että peitettäisiin epämiellyttävä maku.

Loppujen lopuksi kaikessa on kyse siitä, mitä meille markkinoidaan ja valmistetaan. Ja mitä meidän kuvitellaan haluavan ostaa. Jos kaikki kieltäytyisivät syömästä muuta kuin luomua, niin pelkkää luomua meille kohtaa myytäisiin.

Yleensä sanotaan, että valmisruoka on kalliimpaa kuin alkuperäisaineista valmistettu ruoka. Itse en menisi vannomaan. Ei kaupasta tarvitse riisiä, vihanneksi ja maitoa kummempaa ostaa, kun lasku on yli kymmenen euroa. Mutta kuinka moni valmisruoka maksaa yli 10 euroa. Aika harva. Ja kuinka moni jaksaa kiertää kauppoja tarjouksia etsien, ellei ole siihen taloudellista pakkoa?

Pysymme siis vielä hyvän aikaa laiskanpulskeina kassilohina. Työtä varten kasvatettuina pötkylöinä, jotka viimeistään kouluissa tottuvat syömään hajutonta ja mautonta. Mutta sellaisenhan maailmamme halutaan olevankin.

Jos valmisruoka herättää tunteita, niin tunteita herättää myös 40 vuotta sitten viinakaupan kätköistä vapautunut keskikalja, keskari, keppana. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Aikanaan keskikaljan vapauttamista vastustettiin kansanliikkeen voimin. Nyt taitaisi kansanliike syntyä, jos keskari joutuisi pannaan tai sen hintaa räjähdysmäisesti lisättäisiin. Epäilenpä, että se kauan kaivattu kapinakaan ei olisi köyhältä kansalta kaukana, mikäli katkeruutta ja pettymystä ei voisi enää kaljalla lievittää.

Mitään lisävapautuksia tuskin on keskikaljalle luvassa, koska sitä myydään jo lähes joka paikassa. Muistaakseni sitä sai joskus huoltoasemilta ympärivuorokauden. Kokeilu taidettiin lopettaa pian, kun ihmiset kantoivat kaljaa huoltsikalta 24/7.

Keskikalja on soluttaunut elämiimme kuin hiipien. Sen varjolla kaupat saavat asiakkaita ja vaikea on löytää kyläjuhlia suurempaa tapahtumaa, jossa malttamattomin jono ei olisi kaljateltan luona. Jotain hellyyttävää oli armeija-aikoina lomabussien pysähdys Liljendalin Shellillä, kun noin 500 varusmiestä juoksee kilpaa ostamaan kaljaa. Siinä sitä olisi ollut oluttehtaille mainosta ja kansanvalistajat huomanneet työnsä toivottomuuden. Vastaavanlaisia muistoja keskikaljalla voidelluista seikkailuista tulee monella suomalaisella mieleen.

Keskikalja on neljän vuosikymmenen aikaa täysin arkipäiväistynyt. Sen nauttiminen useinkaan ei ole kovinkaan paheksuttua mikäli ei humallu. Toisin on asiat Viru Kankeen ja muiden väkevien viisasten juomien kanssa. Minulle tuota viisautta niiden nauttimisessa ei ole koskaan siunaantunutkaan.

En rupea sinänsä hurskastelemaan. Kulutan varmasti oman osani suomalaisten keskikaljasammioista. Tosin viime aikoina en ole juonut enää muuta kuin Sakua. Suomalaiset oluet ovat yksinkertaisesti mauttomia ja persoonattomia. Minuun ei paljousalennukset uppoa, en tarvitse tupaa täyteen kaljaa. Tiedän kyllä saavani sitä sitten kun kaljaa haluan.

Kaljahan ei sinänsä aloittelijalle edes maistu hyvältä. Se on viekkaudessaan kuin tupakka, joka sitoo helposti pauloihinsa. Minulle tupakointikielto ravintoloissa merkkasi sitä, että käyn ravintoloissa vain terassikautena.

PS. Jos joku on pohtinut, missä saisi digikuvansa kehitettyä vanhan kansan kuviksi, se onnistuu Yhteishyvä -lehden mukaan ainakin osoitteessa: www.s-kanava.fi/kuvapalvelu. Jonkinlaisia muovihärveleitähän on keksitty digikuvien katseluun, mutta minä en sellaisia hirvityksiä osta. Tähän asti olen vain tyytynyt tulostelemaan digikuvia.

Otin muuten myös google-mainoksen sivuilleni, jos joku ihmettelee sellaisen ilmestymistä. Tuskinpa sillä rikastumaan pääsen. Kun blogissa kerran on jo pohjassa muutenkin mainoksia, niin ajattelin, että miksi en myös itse hyötyisi. Niinhän se menee, että "money talks, bullshit walks. "

Veera Luoma-Aho oli kirjoittanut sunnuntain Hesariin erinomaisen artikkelin Työmiehen äänestä tai ennemminkin vasemmistoliiton ja perussuomalaisten taistelusta työmiesten äänistä. Juttu oli melkein kun vastaus rukouksiini, etteikö kukaan enää huomaa taistella duunarimiesten äänistä. Vasemmistoliitto ja perussuomalaiset halajavat heitä, mutta missä demarit?

Mutta mikä artikkelissa oli erityisen hauskaa, olivat ne duunareiden arkkityypit, ne oli oikein piirretty ja kuvailtu. Vaikka vihaan luokittelua, rakastan luokittelua. Se kun jäsentää sekavaa maailmaa helpommaksi ymmärtää.

Opin uuden karikatyyrinkin: isänmaalliset leijonanriipuskundit. En ole pistänyt merkille aikaisemmin, mutta täällä Vantaalla heitä liikuskelee varsin paljon. Epäilen vain sitä heidän vasemmistolaista ajattelua. Suomessa vasemmistolaista ei pidetä yleensä myös isänmaallisena. Kansalaissodan peruja kai.

Muitakin vasemmistomiesduunarin perustyyppiä löytyi: oli Lapin miestä (Esko-Juhani Tennilän äänestäjät), kapinatyöläistä (haluaisin tietää, onko heitä jossain?), taksikuskeja (vasemmistolaisiako?), luottamusmies (öö, duunariko?), sekä itseoppinut ahtaaja. Oma isäni kuuluu noihin itseoppineisiin duunareihin ja varmaan minäkin vaikken duunari olekaan muuta kuin henkisellä tasolla.

Juttu toi kivalla tavalla mieleen Karin pilapiirrokset Hesarissa, jotka ainakin vanhemmat lukijani muistavat. Karin onneksi poliittinen maailma olikin hänen aikanaan helpompi jäsentää. Ja kun maailma muuttui, Karile tulikin lähtö Hesarista vuosikymmenien jälkeen yhden hyvän maun rajan ylittäneen pilakuvan takia. Hyvä pilakuva liikkuu aina hyvän maun rajoilla. Onneksi Seura -lehden Tiltu ei osoita väsymisen merkkejä vuosikymmenienkään jälkeen.

Mutta muistatteko ne Karin puoluehahmot? Kepulainen oli lihava isäntä, samoin kuin kokoomuslainen lihava pappi. Demari kuikelo haalarimies jne. Minkähänlaisia puolueiden pilakuvahahmot nyt olisivat? Hauska miettiä, mutta en oikein keksi, kun kaikissa puolueissa on kovin erilaisia kannattajia.

Kun on seurannut porvarijohtoista maailmaa läheltä ja vähemmän läheltä, alkaa väkisin itsekin kääntyä jälleen vasemmalle. Vaikka vasemmiston nousu näyttää tällä hetkellä huonolta, on se ainoa vaihtoehto hyvinvointiyhteiskunnan rippeidenkin säilyttämiselle.

PS. Katsottua. Varkauden citymarketin dvd-laarista löytyy aina jotain. Niinpä nappasin sieltä viime reissullakin dvd:itä mukaan. Georg Ots- elokuva oli aika surkea tapaus. Pääosan näyttelijä oli auttamattoman liian vanha roolinsa, joka kertoi pääosin Otsin nuoruuden vuosista. Kun häntä sanottiin 24-vuotiaaksi elokuvassa, ei voinut muuta kuin nauraa. Käsikirjoituskin jäi ohueksi. Ainoa positiivinen asia elokuvassa oli Otsin toista vaimoa esittänyt Anastasia Makejeva, joka veikin shown itselleen pääosanesittäjältä.

Katselin myös Platoonin. Ei se vaikuttanut niin paljoa kun sen näin ekan kerran. Aika karikatyyrimaisia hahmot olivat, mutta niin sotaelokuvissa yleensä. Tosin Stone itse Vietnamissa taistelleena tietää kai sodan hulluuden parhaiten. Charlie Sheen oli yllättävän hyvä viattomana sotilaana, mikä tietysti Sheenin myöhemmän elämän tuntien tuntuu koomiselta.

Ja kuvaan: Yhyy, kiharat lähti, kun kesätukka oli pakko ottaa, kun ei jaksanut hikoilla enää valkoisessa afrossa. Tässä se on onneksi vielä tallella.

Ranskassa entinen kaupankassa on kirjoittanut kirjan elämästään kaupankassana. Kyseessä ei ole Bridget Jonesin iloinen sinkkumaailma vain jotain ihan muuta. Kaupankassojen kohtelu on yksinkertaisesti yleiseurooppalainen häpeätahra.

Kyseinen kassa kirjoitti, että taukoja ei juuri tunnettu ja vessaan menollakin oli oma koodinsa, ihmiset hädin tuskin tervehtivät kassaa, joka sai tuntea olevansa toisen luokan kansalainen. Näitä kassoja ei voinut edes koulutuksen puutteesta syyttää, monella oli yliopistollinen loppututkinto.

Rohkenisin kyllä epäillä, ettei Suomessakaan kaupankassojen elämä herkkua ole. Kaiken huipuksi Ranskassa puuhaillaan automaattikassoja, jotka kuulemma loistavat tyhjyyttään, kun ihmiset eivät halua niitä käyttää. En kyllä käyttäisi minäkään. Onneksi Suomeen ei ole moista hirvitystä keksitty tuoda. Ihmiskontaktit alkavat olla vähissä itsepalvelun maailmassa muutenkin.

Sopii ihmetellä, miten kaupankassat jaksavat hymyillä asiakkailleen. Harvoin tapaa nyrpeitä kaupankassoja, vaikka kahdenkymmenen sentin tarjouksien perässä juoksevat kiukuttelijat saisivat äreäksi kenet tahansa. Humalaiset, hullut ja ne kaikki muut ovat kaupanjonossa samalla tavalla lähiostarin Siwassa. Ja Stockan seurapiirirouvat ne vasta hankalia varmaan ovatkin.

Isoissa kaupoissa kassoja ei ehdi oikein edes tuntemaan, kun vaihtuvat niin usein, siinä missä pikkukaupan kassat ovat lähitienoonsa pikkujulkkiksia. Olisivatko hekin nuo jättimarkettien kassat henkilöstövuokrausyritysten palkkalistoilla. Mutta lähikaupoissa kassat oppii tuntemaan. Ei sitä samalta myyjältä kehtaa useampaa kertaa päivässä hakea kaljaa, joten lähikaupoissa ostokset pysyvät kurissa. Mutta parasta palvelua pikkukaupoissa saa, heillä kun ei ole muita kilpailuvaltteja. Ei laajaa tuotevalikoimaa, eikä halpoja hintoja. Mutta elintärkeitä pikkukaupat ovat varsinkin autottomille.

Ranskalainen kirjailijatar sanoi kassojen arvostuksen olevan nollassa. Itse en allekirjoittaisi väitettä. Minä arvostan kaupankassoja kovasti, mutta minulla nyt onkin ollut tapana arvostaa kaikkien työtä. Ainahan niitä toisten työn halveksujia ja aliarvioijia löytyy, emmeköhän me jokainen ole sen joutuneet kokemaan. Ja työnantajien arvostus työntekijöitään kohtaan on vähintäänkin arveluttava näinä päivinä.

Sitten toiseen tarinaan. Journalisti-lehdessä oli mielenkiintoinen mielipidekirjoitus. Kirjoittajalle oli käynyt niin, että hänet, lehden urheilutoimittaja, oli korvattu ns. urheiluseurojen kumppanuussopimuksilla. Eli suomeksi journalismin kohteet kirjoittavat itse juttunsa. Niissä ei ole kritiikkiä, vaan heidän oma näkemyksensä.

Tulemmekohan siihen pisteeseen, että toimittajat jäävät pelkiksi tiedotteiden kokoajiksi lehteen? Toivottavasti emme. Vaikka tietenkin tiedottajan taivashan tälläinen maailma olisi, saisit viestisi kansalaisille sellaisena, kuin itse haluat. Ei ikäviä paljastuksia, eikä muutakaan ikävää julkista panssaria likaavaa. Mutta toimittajien työtä kurjistetaan muillakin tavoin koko ajan. Jopa ilmaiseksi pyydetään tulemaan töihin, että saisi työkokemusta.

Itselläni on sikäli mukavaa mennä taas syksyllä töihin, että pääsen suunnittelemaan kotikaupunkini kaupunkilehteä, mikäli se taloudellisessa kurjuudessa vain toteutuu. Välillä on tuntunut, että lähintä esinaistani rouva K:ta lukuun ottamatta kykyihini ei ole aina hirveästi uskottu. Minulla kun ei ole ollut tapana kehua itseäni tai mielistellä ketään vain sen takia, että siitä jotain hyötyisin.

Uusi ilmiö mediataivaalla on netti-tv:t tai ainakin ne ovat lyöneet itsensä hiljattain läpi. Harmi vain, että anti on Tukiais- tai Nipsu-tv:tä tai sitten vanhoja tv-arkiston pätkiä. Tässähän olisi muuten mahdollisuus uudelle vallankumoukselle.

Työtehtävissä sattui muuten kerran olemaan tälläinenkin haastateltava oven takana.

Kuva: classicmotown.com

Michael Corleone totesi lahjotulle kongressiedustajalle Kummisetä II -elokuvassa, että me kaikki olemme teeskentelijöitä. Vähän sellainen olo tuli tänäänkin, kun kuulin uutisen Michael Jacksonin kuolemasta.

Kuolema kun muuttaa ihmisten ajatukset. Jacksonin kuoltua hän muuttui hylkiöstä neroksi samalla hetkellä kun veti viimeisen henkäyksensä. Hänen kuolemansa jälkeinen mediashow on yhtä rumaa teatteria, mitä hänen elämänsäkin oli ennen kuolemaa suuren menestyksen jälkeen. Tuota teatteria Michael järjesti itsekin ja teatteri jatkuu...

Alle vuosi sitten, Jacksonin täytettyä 50 vuotta, kirjoitin näin.

Median ja suuren yleisön pilkankohde on poissa. Samalla kuoli viimeinen suuri erakko ja hullu míljonääri. Jacksonin tappoi maine, niin kuin monet muutkin häntä ennen, todettiin kuolinsyyksi mikä tahansa. Jackson itse totesi, että hän tuskin elää vanhaksi. Ei elänyt. Jacksonin lähtöä osasi odottaa, mutta se tuli silti yllätyksenä.

Viimeiset 15 vuotta hän oli ollutkin maailmalle musiikillisesti kuollut. Jackson liittyy musiikin kuninkaallisten kummajaisten joukkoon taivaaseen Elviksen seuraan.

On surullista, että Jacksonin viimeinen musiikillinen voitto jäi saavuttamatta. Suuri kiertue olisi voinut olla hänelle matka takaisin huipulle, mutta haaste taisi olla liikaa.

Kaikesta erikoislaatuisuudestaan huolimatta Jackson joutui kuolemaan kuin kuolevainen. Saisipa hän myös rauhan itselleen kuin kuolevainen, sillä sitä Jackson on ollut vailla. Rauhaa. Jos Jackson sanoi viimeiset sanansa ennen kuolemaansa, sana voisi olla: Miksi?

Palstamillimetrit täyttyvät nyt viimeisen kerran Jacksonista, kohta työnsä aloittavat lukemattomat elämäkerturit.

On kulunutta sanoa, että musiikki elää, mutta näin se vain on.

Kuunnelkaa.

Nyt kai pitäisi kirjoittaa kärkevästi Vanhasesta ja vaalirahakohusta. En vain oikein keksi mitään uutta, jota asiasta ei olisi jo kirjoitettu. Tyydynpä vain toteamaan, että politiikan ja talouselämän avioliitto on pitkä, ei välttämättä onnellinen, mutta molempia osapuolia tyydyttävä. Se tuskin kaatuu tähänkään kohuun, kun kaikki ovat siihen sotkeutuneet.

Ihmettelen vain, miksi Kepu ei uhraa edes puoluesihteeri Korhosta median tuomioistuimelle. Tietääkö Korhonen jotain sellaista, millä hän pitää Vanhasta ja muita päättäviä kepulaisia talutusnuorassaan? Ja onko jollain joku opaskirja, milloin poliitikon tulee erota? Pienemmästäkin on ovea näytetty kepussakin puoluejohtajalle.

Viime viikolla kirjoitetuin uutinen oli Herlinin mahtisuvun vesattaren kaappaus. Suomessa vastaavanlaista kun olisi viimeiseksi olettanut tapahtuvan. Ja otsikoita tapahtuneesta väännettiin. Päästinhän mekin nyt vähän niin kuin suuren maailman makuun. Tuntui, että oltiin hetken melkein kuin jenkeissä. Seksikkäitä rikoksia, eikä vain kännipäissä puukottamisia ja kouluampumisia.

Mutta rikkaan sieppaus se tapahtui kuitenkin. Nyt rikkaat todennäköisesti Suomessakin vetäytyvät muurien suojaan ja palkkaavat gorillat jälkikasvunsa suojaksi. Kaappaaja oli varsin koulutettu ihminen ja monessa yhteiskunnallisesssa mukana. Kaappaukset harvemmin onnistuvat ilman suunnittelua lauantai-illan kaljahuuruissa.

Turun demariosasto teki kyllä itsensä naurunalaiseksi kieltäessään muistavansa puolueen ehdokkaana ollutta sieppaajaa. Hyväksyvätkö he kenet tahansa ehdokkaakseen kuntavaaleihin?

Suomessa varakkain ja päättävä kansanosa on saanut elää herran kukkarossa. Poliittisia murhia tai edes väkivallantekoja ei ole ollut sitten 20-luvun. Kansalaissodan aikanakin taidettiin tappaa lähinnä naapurin isäntiä, eikä teollisuusneuvoksia. Mitä nyt Mauri Pekkarinen paiskattiin virkavallan toimesta lumihankeen jokin aika sitten.

Suomessa ei myöskään varasteta rikkailta ja anneta köyhille. Jokainen tietää, että raha tulee rahan luo. Hesarissa kirjoitettiin muutama päivä sitten, että viimeisten tutkimusten mukaan sosiaaliturvan parannuksista ovat hyötyneet kaikki muut paitsi köyhimmät. Eli Suomessa viedään köyhiltä ja annetaan rikkaille. Onneksi olkoon sille kansanosalle vain nyt sitten.

Rikkaille tunnustukseksi on myönnettävä, että Suomessa ei ole ollut tapana vauraudellaan pröystäillä. Sellaiset pröystäilevät, joilla ei makeaan elämään oikeasti ole edes varaa. Velkarahalla.

Vauraus pysyy Suomessa niillä suvuilla, joilla se oli jo vuosikymmeniä sitten. Jokunen uusi tulee ja jokunen poistuu. Mutta meidän hiljainen eliittimme johtaa meitä, vaikka julkisuudessa kekkuloivatkin sukarit ja muut päiväperhot.

Sitten kesällä aktivoituvaa erotiikkauutisointia. Ruotsin Mälmössä saavat kuulemma naiset uida uimahalleissa yläosattomissa. Vain Ruotsissa asiasta voi nousta kohu. Suomessa miehet tuskin valittaisivat asian tilasta. Mutta mikä kohu syntyisikään, jos miehet uisivat alaosattomissa? Siis ne onnekkaat luojan varustamat, joille moinen voisi tulla edes mieleen.

Ei ole enää mikään uutinen, että urheilijankin on oltava seksikäs, mikäli mielii sponsorisopimuksia. Ainakin jos sattuu olemaan naisurheilija. Mutta en olisi uskonut näkeväni tätä päivää, jolloin naistennispelaajista on tullut johtavia urheilun seksisymboleja. Martina Navratilovaa tai Steffi Grafia kun harvemmin seksikkyydestään takavuosina kehuttiin.

Eilen tuli myös Maikkarilta oikea laatudokumentti, jonka tietenkin katsoin. Se kertoi miehistä, jotka rakastavat autojaan. No, sehän ei olisi mikään uusi juttu, mutta nämä herrat kiihoittuivat autoista seksuaalisesti. Yksikin kävi oikein parkkipaikoilla masturboimassa. Miesten suosikki tuntui olla kuplavolkkari. No, onhan se tietenkin persoonallisesti muotoiltu verrattuna moneen muuhuun autoon. Itsekin myönnän inhimillistäväni autoani, mutta ei se kyllä minua kiihotuksen tilaan saata, enkä halaille ja pussaile sitä. Ihmiset voivat todella tuntea vetoa mihin tahansa dokumentin perusteella.

PS. Hommasin Madonnan keikalle liput työkaverilta. Hullua sinänsä maksaa 100 euroa paikoista, joilta ei edes näe mitään muuta kuin screenin kautta, mutta spektaakkeli nimeltään Madonnan keikka on koettava.

Huomisen jälkeen alkaa viiden viikon kesäloma. Hassua kyllä, olen mielestäni fyysisesti ja henkisesti vireämmässä kunnossa kuin kuukausiin.

Joskus näinkin.

Juhannuksen aikana luin Lasse Lehtisen koostaman kokoelman nimeltään "Ulkoparlamentin puhemies" toimittaja Aarno "Loka" Laitisen kolumneista Iltalehdessä. Oli se oikein kirjakaupasta haettava, kun huomasin Iltalehdestä, että kirja oli ilmestynyt.

Laitinen lienee maan tunnetuimpia ellei tunnetuin kolumnisti. Muuten ainoa toimittaja, joka on saanut akkreditoitua eduskuntaan omana itsenään ilman edustamaansa mediaa. Niitä edustettavia medioita onkin vaikea löytää, sillä mies on saanut potkut sekä Hesarista että Yleltä. Ehkä molemmat mediat eivät ole liian rohkeiden juttujen tekijöiden työpaikkoja. Tosin Lokan aktiivitoimittaja aikoina kyse taisi taisi olla suomettumisesta ja hyväveli-järjestelmistä. Lokan kolumnit ovat kuitenkin ainoa syy, miksi ylipäätään ostan viikonlopun Iltalehden.

Ne, jotka Laitisen kolumneja ovat lukeneet, tietävät kyllä, mistä mies useimmiten kirjoittaa. Tai siis mitä milloinkin moittii. Nykyajan menoa, heikkoa ruokaa (einesruokaa), heikkoja, yksisilmäisiä poliitikkoja sekä feministejä, kommunisteja sekä vihreitä. Lehtinen mainitsi hyvin kirjan esipuheessaan, että Laitisen tyylikeinoina ovat toisto ja liioittelu. Harvoin Laitinen mitään uutta aihetta avaa.

Laitisen kolumneja voisi pitää vanhan miehen kiukutteluna, ellei hänen tyylilajinsa olisi niin poikkeuksellinen korrektiuden aikana. Hän todellakin kirjoittaa, kuten asiat hänen mielestään ovat, vailla pelkoa, että mahtaako loukata nyt jotain tai sohaiseeko jotain sellaista mihin milloinkin yhdestä suusta uskotaan. Kolumnistien taso on tätä nykyä aika heikko, monesti tuntuu riittävän julkkiksen tai tohtorin status. Latteuksia ja vielä pahempia latteuksia sekä näsäviisastelua.

Koska Laitinen liioittelee kolumneissaan on vaarana, että esim. historiaa tuntemattomat uskovat kaiken hänen kirjoittamansa. Kolumneissa on vedetty varsin suoria yleistyksiä historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Naiset lienevät myös eri mieltä Laitisen käsityksistä suomalaisista naisista. Hänen mielestään kun suomalaiset naiset ovat rumia ja lihavia, eivätkä osaa laittaa ruokaa. Ja vihreät tuskin kokevat olevansa stalinistien perillisiä, vaikka Satu Hassi kuulemma on taistolainen ollutkin. Vasemmistoliittolaisetkaan eivät hurraa kuullessaan olevansa kommunistien perinnejärjestö.

Eniten pidän Laitisen tavasta kritisoida sekä tehdä naurunalaiseksi ilmiöitä, joihin ihmiset hyppäävät laumasieluina. Ja ihmisiä, jotka ottavat itsensä liian vakavasti ja vouhkaavat todellisuudessa vähemmän merkittävistä asioista ja haluavat poistaa muiltakin ihmisiltä ilon elämästä kieltämällä kaiken vähänkin mahdollisesti vahingollisen.

PS. On kumma, että Suomessa ei saa ilman rettelöintiä vapaa-ajattelijat mainostaa käsitystään maailmastamme. Minusta ihmisillä on oikeus olla uskomatta Jumalaan, samoin kuin on oikeus uskoa Jumalaan. Asialla tosin taitaa olla muutama julkisuudenkipeä fanaatikko.

Jostain muistan lukeneeni, että vasemmistopuolueet menettävät mieskannattajiaan ja varsinkin vasemmistoliitto. Vasemmistoliittoa moitittiin puolueeksi, johon duunarimiehet eivät tunne voivansa enää hakeutua. Kuulemma oikeisto vetää miehiä puoleensa.

Vasemmistoliiton puheenjohtajuudesta kamppailevat Korhosen vetäydyttyä Paavo Arhinmäki ja Merja Kyllönen. Kyllönen ei ehkä tätimäisen oloisena kyllä nuoria vihaisia radikaaleja puolueeseen vedä. Kovasti on Urpilaisen oloinen. Mutta riittääkö Arhinmäelläkään suosiota duunareiden keskuudessa? Se jää nähtäväksi. Arhinmäen aikaisemmat puheet tuskin vetoavat punavihreydessään perusduunariin.

Olen taas netin piirissä kotioloissakin. Ihme kyllä Soneran liittymän asensi Elisan asennus. Eikö niiden pitäisi olla arkkivihollisia?

Jos nykyään ihannoidaan mainoksissa laihuutta, niin katsokaapa alla oleva kuvaa menneiltä ajoilta. Koska olette viimeksi kuulleet tuotteesta, joka lupaa lisätä painoanne, jotta vaikuttaisitte viehättävämmältä?

Sain käyttööni juhannukseksi asuntovaunun mökin pihasta Heinävedellä. Nukuin siellä todella hyvin niin kuin yleensä maalla. Karavaanariksi en kuitenkaan ole alkamassa, enkä ole niin sotkuinen kuin lakanan asetteluni antaisi olettaa.

Savusauna. Tässä lämpenee uusvanha savusauna navetan raunioilla. Vaikka savusaunasta jää usein mustia läikkiä ihoon, siellä puhdistuvat sielu ja ruumis. Savusauna on sitä suomalaisuutta, jo sen lämmittäminen henkii kiireettömyyttä.

Tässä palaa sovellettu juhannuskokko, kun sain päähäni kerätä kaikkea mahdollista palavaa. Sateen hetkeksi tauottua kokon sai syttymäänkin. Ei metsäpaloja.

Polttopuita. Yksi kesän lempiharrastuksistani on polttopuiden teko. Tässä saaliini juhannuksen ajalta. Paperinpyörittäjälle ruumiillinen työ tuo aina tyydytystä.

Seiska. Löysin Seiskoja ja niitä lukiessa aika vierähti mukavasti. Kesään kuuluu vanhat lehdet ja turhat julkkikset.

Taas lämpiää sauna. Olen kohtuullisen hyvä saunamajuri. Bensaa en ole vielä tarvinnut saunan lämmityksessä.

Kissa. Pidän kissoista ja saan niistä paljon iloa maalla käydessäni. Tämä veijari oli aremman puoleinen tai vain leikkisä.

Lepäilyä. Maalla voi levätä eri tavalla kuin kaupungissa ja maalla lepäilystä ei tunne niin kovaa syyllisyyttä.

Museo. Maalle kerääntyy kaikenlaista. Tämä Samaran tie Togliattista Suomeen on käyty loppuun.

Hyttyset. Kesän ensimmäisten pistojen raapimisesta saa masokistista tyydytystä.

Makkaraa. Minulla menikin kerralla paketillinen.

Sade. Mikä olisikaan juhannuksena tyypillisempää.

Liikenneruuhkat. Nekin kuuluvat juhannukseen. Mennessä olin joutua ketjukolariin Lahden moottoritiellä. Ironista kyllä pusu tulikin vasta melkein kotona Vantaalla. Pikkulintukin kohtasi matkansa pään törmätessä tuulilasiin. Siitä olo oli hieman suruinen.

ABC-ketjusta on tullut joku uusi pakkomielteeni, sillä nyt kun kävin useammassakin ABC:ssä, niin myyjätytöt näyttivät kovasti siltä mainoksen tytöltä. Sellaiselta reippailta ja ystävällisiltä, jotka ovat palveluammateissa harvenemaan päin.

Kuva: Baywatch.com

Subtv aloitti Baywatch-sarjan uusinnat. Baywatch on niitä tv-sarjoja, jotka lähes kaikki tietävät tai tiesivät. Mutta jos joku ei tiedä, niin se kertoi hengenpelastajien elämästä Kaliforniassa.

Koko 90-luvun pyörinyt sarja oli/on käsite, vaikka totta puhuen oli loppuvaiheessaan jo tarinankerronnaltaan hyvinkin heikko. Kuten otsikkoni kertoo, jaksot koostuivat lähinnä hengenpelastajien hidastetusta juoksusta rannalla. Siis naispuolisten ja jokainen arvaa miksi.

Sarja oli jonkin aikaa katsotuin ja tunnetuin sarja koko maailmassa 90-luvulla. Sille naureskeltiin, mutta sitä katsottiin.

Alkuvaiheessaan Baywatch ei ollut hullumpi sarja. Subtv aloitti kuulemma uusinnat niistä jaksoista, joissa Pamela Anderson tuli sarjaan mukaan. Aivan alusta lähtien hän ei ollut mukana. Vaikka Pamela teki (tai Pamsun silikonit) tekivät sarjasta elämää suuremman ilmiön, katosivat samalla tekijöiltä ideat kunnon juoniinkin. Tai huomattiin, että mikä sarjassa eniten myy ja hankkii katsojia.

Baywatchin juonet (silloin kun niitä vielä oli) henkivät kyllä hyvää tahtoa. Paha sai palkkansa ja ongelmat ratkesivat puhtaaseen amerikkalaiseen tyyliin.

Mutta ei Baywatch missään vaiheessa salaillut sarjan todellisia menestyksen kulmakiviä. Kauniita, muodokkaita naisia ja komeita, lihaksikkaita miehiä. Pamelasta sarja teki megatähden ja toisen kulmakivensä David Hasselhoffin sarja pelasti Ritari Ässän roolin varjosta.
Ilmeisesti sarja piti Davidin irti myös pullosta, sillä nyt mies ilmestyy lähinnä tietoisuuteemme laskettuaan alleen lentokentällä tai lastensa kuvaamalla kännisyöntivideolla. Sääli Davidia, antaisipa joku taas hänelle oman sarjan, että saataisiin mies kuntoon.

Pamsusta ei ole tarpeen juuri kirjoitella, mitäpä hänestä ei jo tiedettäisi. Seksivideon miehensä Tommy Leen kanssa jotkut väittävät olevan Pamsun paras näyttelijäsuoritus. En tiedä, kun en ole videota nähnyt. Ja eihän hän näytellä osaakaan, ei pätkääkään, mutta tuotteen hän osasi itsestään rakentaa. Pamsu on kaikkea muuta kuin tyhmä blondi. Hänellä on vain äärimmäisen heikko maku miesten suhteen.

Ja eivät ne muutkaan Baywatch-tähdet muuten osanneet näytellä. En edes muista niiden nimiä. Ainoastaan Yasmine Bleethin, joka oli minun suosikkini eikä Pamsu, joka on makuuni turhan kovan oloinen. Kuvassa Yasmine on oikealla Pamsun kanssa poseeraamassa.

Baywatchilla on muuten yksi legendaarisimpia tunnusmelodioita. Kuunnelkaapa, jos ette kuullut. Aivan mahtava. I`ll be ready, I´ll be ready...

Jopa Baywatch poiki ns. spin-off-sarjoja, kuten Baywatch Nights ja Baywatch Hawaii. Ne olivat jo niin heikkoja, etten edes minä niitä katsonut.

Jotain Suomen viattomuudesta tai kokemattomuudesta suuren maailman edessä vielä 90-luvulla kertoo, kun oli ison luokan uutinen, kun silloinen Linda Brava pääsi Baywatchiin.

Ja ei Linda hullumpi osassaan ollutkaan. Siinä vaiheessa sarja oli tosin jo pahasti hiipumaan päin. Sanottiin Lindasta mitä tahansa, mutta kukaan muu suomalainen ei ole päässyt vielä yhtä katsotun sarjan yhden jakson vierailijatähdeksi.

PS. Telkusta alkoi muuten Rokkarille Morsian toinen tuotantokausi. Morsiamet vaikuttavat viime kauttakin enemmän Las Vegasin strippiluolista reväistyltä. Mutta tuskin Poisonin Brett Michaelskaan kukoistuksessaan on. Sama vanha kielisuudelma kahden sanan jälkeen "neitosten" kanssa on silti yhä käytössä.

Aivan mainio sarja on Therouxin vinksahtanut viikonloppu, vaikka vain vahvistaakin eurooppalaisten käsityksiä amerikkalaisista väkivaltaisina ja omituisina. Mutta jakso jengimaailmasta oli kyllä aika silmät avaava samoin kuin toinen jakso toinen toistaan hullummista uskonnollisista lahkoista.

Muutto on nyt sitten suurimmalta osaltaan ohi. Tavarat ovat suhtkoht paikallaan ja mieskin totuttautunut korkean ilman olosuhteisiin kolmannessa kerroksessa. Sälekaihtimet ovat vaihtuneet verhoihin ja sauna pikkuruiseen kylppäriin.

Muutto oli hässäkkää tietenkin, vaikka kaikki sujui hyvin. Kiitos kahden muuttoapurini. Olin harvinaisen stressittömällä tuulella vieläpä enkä siis romahtanut.

Muuttosiivous jo sinänsä oli tottumattomalle urakka, mutta hieno kämppä paljastui urakan alta vanhassakin osoitteessani. Melkeinpä silloin harmitti muuttaa. Kädet olivat setsuuria siivoamisen jälkeen, täytyy nostaa hattua ammatikseen siivoaville.

Mutta eipä se tavaroiden kanto kolmanteen kerrokseenkaan helppoa ollut, mutta sinne ne menivät. Nostanpa hattua myös ammattimuuttomiehille. Sen täytyy olla yksi fyysisesti raskaimmista ammateista.

Muuttohiacekin oli kelpo peli, siitä kiitokset Nuolitien Essolle. Uskaltauduin jopa pakun rattiin itse, siitä tuli mukavan miehekäs olo. Kessu huuleen ja kännykkä käteen niin olisin ollut jo kelpo pakukuski.

Kierrätyskeskus (ainakaan Vantaan) ei taida olla palvelualttiimpia paikkoja. Raijasin sinne vanhan parhaat päivänsä nähneen pesukoneeni (silti kyllä toimivan). Kun ilmoitin vastaanotossa, että minulla olisi pesukone tarjolla, niin ensimmäisenä tokaistiin " emme hae niitä". Kun selitin, että se on pakussa pihalla, komennettiin sohvalla lojuvat herrat sitä hakemaan. No, pääasia, että pääsin koneesta eroon.

Televisiokaan ei sitten toiminut, kun olisi pitänyt olla antennidigiboksi. Niin televisioriippuvainen olen, että tepastelin heti muuton jälkeisenä päivänä sellaisen Prismasta ostamaan heti puolen päivän jälkeen.

Mutta kaiken kaikkiaan pidän uudesta kämpästäni. Se on keskellä Tikkurilaa, mutta kauniiden lehtipuiden katveessa, keittiön ikkunasta näkyy upea vaahtera. Räystäässä minulla on naapureina talitinttejä. Kämpässä on myös hienoja lokeroita, joita ei enää uusista taloista löydy. Muutaman kuvan laitoin tähän mukaan. Harmi vaan, että sää oli illalla myrskyinen ja tumma.

Mutta en enempää piinaa muutollani. Seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa taas jotain asiaakin.

PS. Ai niin, piti sanoa, että oletteko huomanneet, että Vesa-Matti Loirista on vanhemmiten tullut uusi Suomen kansan taata. Häntä jumaloivat kaikki, vanhat ja nuoret. Hän on nyt sellainen Jumalasta seuraava taiteilija, joka ei voi tehdä mitään väärin. Tosin kolme viimeistä levyä ovatkin hyviä. Heti kun Vesku lopetti Uuno Turhapurot, mies nousi arvostetuksi taiteilijaksi kaikkien keskuudessa. Minulle hän oli ollut sitä jo aiemmin.

Tai sitten muutoksen aika Paavo Väyrysen ikimuistoisen vaalikirjan mukaan. Ihan miten vain. Huomenna on edessä muutto uuteen kämppään ja tänään vietän muuttovapaata. Sen verran suorittaja minäkin olen, että kaikki on milteinpä valmista. Täällä kahlailen kotona laatikoiden seassa ja asunto kaikuu kivasti, kun ei ole seinillä mitään estämässä.

Vanhasta kämpästäni jää ihan hyvät muistot. Se on ollut minulle turvallinen miesluola, johon olen päässyt pakoon maailmaa ja vaativia ihmisiä omiin oloihini kirjojeni, levyjeni ja televisioni pariin. Minusta on vain tullut aina vain paheneva hamstraaja, en enää mahtunut kunnolla tavaroideni sekaan kämppääni.

Miesluoluus ei taida muuten sopia naisille, sillä kämppääni katsomassa käynyt nainen oli itkeskellyt vuokra-asunnon välittäjälle, ettei hän halua sinne muuttaa, eikö hän mitenkään voisi jäädä vanhaan asuntoonsa.

Miesluoluuden ovat taanneet kämpän pieni koko ja kesät ja talvet kiinni olevat sälekaihtimet. Siihen on kyllä olemassa käytännöllinen syykin, kun asuu ekassa kerroksessa, ei halua olla heppoisten verhojen takana elävässä akvaariossa ihmisten silmissä.

Kukaan ei tosin ole minua koskaan häirinnyt toisin kuin ensiasunnossani Koivukylässä, jossa kakarat soittelivat ovikelloja ja naapurien perheriitojen kuunteleminen oli joka viikonloppuista.

Ihan vielä ei ole muuttoa ymmärtänyt, ajattelen vaan, että olenpa tavaroita vaan järjestellyt. Neljän vuoden aika tässä taloudessa on kohta ohi. Toisaalta muutto uuteen kämppään on aina uusi mahdollisuus, vaikka sinänsä kaikki ei elämässä radikaalisti muutu. Onpahan jotain uutta.

Joka kerta kun muuttaa, tekee löytöjä omasta menneisyydestään. Vanhoja taiteellisia tuotoksiaan, tavaroita, jotka ovat jääneet unohduksiin. Löysin vanhan Neuvostoliiton aikaisen taskukellon, jonka kiikutin heti kellosepälle korjattavaksi. Aika oli sen osalta pysähtynyt.

En siedä pysähtynyttä aikaa, vielä vähemmän pysähtyneitä ajan näyttäjiä. Kun muuttaa, voi tehdä myös samalla siivousta elämäänsä ja menneisyyteensä, ennen kuin hyppää seuraavaan.

Tämä on kolmas kerta, kun elämässäni muutan vakituisesti. En ole siis mikään muuttolintu. Olen vieläpä muuttanut saman kaupungin sisällä, nyt muutan vajaan kilometrin päähän nykyisestä asunnostani. Joku voisi pitää minua kotipaikkauskollisena, mutta siitä ei ole kyse. Ei ole vain lennellyt työtarjouksia tai muutakaan muualta päin Suomea.

Olen tietenkin ollut poissa Vantaalta sentään armeijassa Vekaranjärvellä, opistossa Ylöjärvellä samoin kuin Taivalkoskella, joten jotain muutakin Suomea on nähty. Kuten joskus aiemminkin kirjoitin, en pidä nopeista muutoksistani elämässäni, vaikka tämä muutto olikin aika pitkä prosessi.

Muutto kiinnostaa kanssaihmisiä, moni on sitä kysellyt. On hullua, että olen siitäkin itselleni ongelman tehnyt. Sen verran olen sosiaalisesti rajoitteinen, että minun on helppo kirjoittaa täällä blogissa vaikka mitä elämästäni, mutta nenäkkäin paljon vaikeampi. Täällä sitä pystyy vain kertomaan sen osan, minkä haluaa.

Eniten ihmisiä on tietenkin kiinnostanut, muutanko Neiti A:n kanssa yhteen. Sitä en tässä vaiheessa tee, mutta uusi kämppä on sen verran iso, että kyllä sinne mahtuu vielä joskus. Asiaan ei liity sen suurempaa dramatiikkaa, kuten juorulehdissä asia ilmaistaisiin. Ehkä tämä on sitä Matti Vanhasen brändäämää ihmisten tirkistelynhalua. Kuka seurustelee kenenkin kanssa ja kuka muutti kenenkin luokse.

Koska kuulun siihen kaiken stressaajien ja jännittäjien kastiin, niin muutto on stressannut kovasti. Minusta on tänä vuonna tullut asiahallintafriikki ja kuten tiedämme, muuttaessa on miljoona pikkuasiaa mitä pitäisi muistaa. Ja homma pysyy harvoin loppuun asti hallinnassa. Pelkästään pakettiauton vuokraaminen oli työn takana, tuntui, että kaikki muuttavat samana viikonloppuna.

Blogin päivitys tahti saattaa nyt vähän hiipua, nettiyhteys aukeaa uuteen kämppääni vasta kuun lopussa, mutta katsotaan, josko sitä nettievakkona ehtisi jossain välissä kirjoittaa jotakin. Pieni irtiotto nettiminuuteeni voi tehdä ihan hyvääkin. Pystyn vaikka keskittymään enemmän runojen kirjoittamiseen.

Eipä tässä nyt tällä kertaa muuta. Voikaa hyvin.